Luin
tuossa edellistä blogitekstiä ja voi, kun elämä olisikin jatkunut yhtä
helppona. Viime viikonloppuna Camus loukkasi itsensä jälleen. Tällä kertaa
päätti saada yhtäkkisen hyppykohtauksen ja otti osumaa kivetykseen takajalan
polvi edellä. Vingahti ja aristeli vähän jalkaa, mutta ei sitten vaikuttanut
olevan sen suurempaa hätää. Seuraavana päivänä polvinivel naksahti muutaman
kerran kävellessä ja aloin seurailla koiran liikkumista. Sitä seuraavana
päivänä nivel naksui jo joka askeleella. Seurasin eläinlääkärin ohjeen mukaan
pari päivää tilannetta päästämättä koiraa juoksemaan. Oireet kuitenkin
jatkuivat, pentu ontui satunnaisesti jalkaansa ja jouduimme jälleen
eläinlääkäriin tutkittavaksi. Onneksi oli ortopediaan erikoistunut lääkäri paikalla.
Seurauksena rauhoitus, röntgen, kipulääkekuuri ja 2 viikkoa lepoa. Voitte
uskoa, miten helppo on kertoa 4 kk vanhalle pennulle, ettei se saa juosta,
hyppiä, riehua eikä pääse ulos kuin hihnassa tarpeilleen. Pentu on niin
turhautunut, että vaikuttaa siltä kuin demoni yrittäisi repiä tiensä ulos sen
ruumiista. Tänään on tarkoitus metsästää jostain naksutin, kun oma on
kateissa. Pakko tuolle jotain virikkeitä on luiden syömisen lisäksi antaa,
joten sama opettaa hyödyttömän hauskoja temppuja. Mielellään sellaisia, joissa
ei joudu käyttämään polviniveltään.
Sólasillakin
on raukalla kestämistä. Camus ei jätä toista hetkeksikään rauhaan.
Toivottavasti
pieni nyt paranee nopeasti eikä tällaista tapahdu enää vähään aikaan. On
meillä ihmisillä niin sydän kuin budjettikin tiukoilla pienen
eläinlääkärireissujen takia. Ainahan sitä tuntuu, että on jotenkin
epäonnistunut omistajana, kun toinen pieni on kipeänä. Vaikka miten tuonkaan
tilanteen olisi voinut mitenkään ennakoida tai estää, ei mitenkään.
Ruokinnan suhteen kaikki on mennyt hyvin ja kysyntää olisi jopa enemmän kuin tarjontaa. Saa syötyä jo naudan rintaluita, sian selkärankaa sekä kalkkunankauloja ja luut sulavatkin jo hyvin. Luonne on ainakin osoittautunut sosiaaliseksi ja ystävälliseksi. Suloisia sylihauvoja ovat kumpikin <3
